Mikko Valtonen syntyi Joutsenossa 1968. Hän oli toinen lapsi kolmesta. Lapsuus vietettiin Savon sydämessä metsissä liikkuen ja nikkaroiden, ja luovuus oli lapsuudessa jatkuvasti läsnä. Perheen lapsilla oli tapana jatkuvasti rakennella ja askarrella kaikenlaista itse. Tämä tapa uskaltaa kokeilla ja tehdä itse säilyi läpi Valtosen elämän ja näkyi niin taiteessa kuin muussakin elämässä. Teini-ikäisenä kiinnostus kouluun alkoi huveta ja tilalle tuli rock-musiikki ja kitaran soitto, sekä tietysti taide. Musiikki oli Valtoselle tärkeää koko tämän elämän ajan – hän joskus tokaisikin, että mikäli hän ei tekisi taidetta, hän varmaan soittaisi kitaraa. Valtosella oli useita muusikkoystäviä ja Pällikkään koululla myös levytettiin useampi albumi. Elämä vei taiteen pariin, mutta kitaraa hän soitti harrastuksenaan loppuelämänsä ajan.

Valtonen aloitti monta opistoa – hän opiskeli taidetta jonkin aikaa Portaanpään kansanopistossa Lapinlahdella 1989, Limingan taidekoulussa 1991-1992 ja Oriveden opistossa 1992-1993, mutta ei kokenut saavansa taiteen opetuksesta irti kovin paljoa. Valtonen itse kuvasi ongelmaa siten, että hän oli jo niin omaan tyyliinsä jumittunut, etteivät opettajat saaneet hänen opettamisestaan mitään irti – luultavasti taiteilija itsekin oli haluton irtautumaan omasta jo vakiintuneesta tavastaan tehdä taidetta. Eniten hän sanoi hyötyneensä opettajiensa kanssa keskustelusta, jotka selittivät hänelle, kuinka taiteilijan elämä käytännössä toimii. Valtosen vaikutus Suomen taidekenttään alkoi jo näinä opintovuosina: Limingan taideopistoon perustettiin sarjakuvalinja Valtosen sarjakuvatöiden innoittamana.

Sarjakuvat määrittivätkin Valtosen alkutaivalta taiteilijana jopa siinä määrin, että siitä muistettiin mainita jokaisen taidenäyttelyn yhteydessä ja Valtosen maalaustyyliä kuvailtiin sarjakuvamaiseksi useaan otteeseen. 2000-luvun alkupuolella taiteilijan repertuaari levittäytyi veistoksiin, jotka olivat usein puusta. Tämä oli ikään kuin jatkumoa lapsena jo aloitetusta nikkaroinnista. Maalauksetkin alkoivat liikkua hiljalleen poispäin aikaisemmasta sarjakuvatyylistä. Teokset ovat yhä selkeästi tunnistettavissa Valtosen tuotannoksi, mutta teoksissa on läsnä tiettyä melankolisuutta, joka paistaa teosten iloisen ulkokuoren läpi entistä selkeämmin. Tässä vaiheessa teosten tekeminen alkoi olla henkisesti taiteilijalle itselleen uuvuttavaa. Vaikka omien tunteiden käsittely oli tietysti suuri motivaattori taiteen tekemisessä, Valtonen halusi tuottaa teostensa katsojille iloa ja tietynlainen huumori pysyi teoksissa aina läsnä.

Mikko Valtonen vietti koko ikänsä Savossa, ensin Siilinjärvellä ja sitten Varpaisjärvellä entisellä Pällikkään koululla vuodesta 1998 asti. Hän tunsi olonsa epämukavaksi kaupungin melskeessä ja kykeni rentoutumaan vain luonnon helmassa. Kuusimetsät olivat hänelle kallisarvoisia, ja hän tunsi metsän linnut ja puut hyvin – herkän miehen sielu lepäsi luonnon helmassa. Erityisesti Pällikkään koululle muutettuaan paikallisen luonnon vaalimisesta tuli hänelle sydämen asia. Tärkeä harrastus oli myös kalastus. Kuvaukset eräharrastuksesta päätyivät usein myös taideteoksiin asti.

Valtonen ei oikein koskaan tuntunut sopeutuvan yhteiskuntaan ympärillään. Hän oli ahdistunut ja ympärillä vallinnut miehen malli oli hänelle liian ahdas ja ainainen mysteeri. Nämä teemat näkyivät hänen töissään. Valtosella oli kyky muistuttaa mieleensä lapsuusmuistot terävästi, ja hän näitä lapsuutensa kokemuksia käsitteli useita vuosia maalaustensa avulla, sekä traumoja että iloisia hetkiä. Töissä näkyi rakkaus eräilyyn ja luontoon, sekä pohdintoja yksinäisyydestä, masennuksesta ja miehen mallista.

Mikko Valtonen oli elämänsä aikana mukana useissa ryhmänäyttelyissä, ja piti myös omia näyttelyitä, yleensä Pohjois-Savossa mutta myös Helsingissä asti, ja päätyipä Valtosen teoksia myös ulkomaisiin gallerioihin Galleria Jangvan välityksellä. Hän oli arvostettu taiteilija, ja erityisesti 90-luvulla taiteilijaa pidettiin silmällä taidepiireissä Suomen nykytaiteen naivistisena pioneerina. 2010-luvulle tultaessa tahti hidastui ja Valtosen viimeinen näyttely pidettiin vuonna 2015, Tampereella Galleria Rajatilassa. Valtosella oli ristiriitainen tarve tuoda omaa taidettaan esille, mutta myös pysyä katseilta piilossa – näyttelyiden järjestäminen vaati henkistä panostusta ja esilläoloa, ja Valtonen oli usein myös haluton myymään teoksiaan ja hinnoitteli niitä mielivaltaisesti estääkseen niiden myynnin.

Elämänsä loppupuolella Valtonen alkoi lääkitä pahaa oloaan ja ahdistustaan alkoholilla ja riippuvuus koetteli taiteilijan elämää niin yksityisellä kuin julkisella puolella. Taiteilijan mielessä alkoholinkäyttö ja taiteen tekeminen hämärtyivät yhdeksi ja samaksi asiaksi, vaikka Valtonen oli todella tuottelias eläessään raittiina useiden vuosien ajan. Yksityiselämän puolella riippuvuus koetteli perhe- ja ystävyyssuhteita. Lopulta Valtonen kuoli sairauskohtaukseen Varpaisjärvellä vuonna 2019. Viimeisinä aikoinaan Valtonen vietti paljon aikaa äitinsä kanssa Siilinjärvellä, missä he lukivat yhdessä kirjoja toisilleen.

Kuvat: Anni ja Mikko Valtosen kotialbumit